Projektori

Kiinnostuksesta kinemaan

Month: Touko, 2013

”Boing, zädäng, puff, piff, boink!”

 

3 FANTASTIC SUPERMEN (Italia/Jugoslavia/Länsi-Saksa/Ranska) 1967

Ohjaaja: Gianfranco Parolini

Käsikirjoitus: Marcello Coscia, Gianfranco Parolini, Theo Maria Werner

Pääosissa: Tony Kendall, Brad Harris, Aldo Canti, Jochen Brockmann

 

Kuten aiemmassa arvostelussa mainittiin, tämä vuoden 1967 varsin kansainvälisellä toimijaryhmällä toteutettu elokuva oli Jyväskylän yliopiston Kampus kinon Night Visions-kaksoisnäytöksen parempi puolisko, vaikkei hyvä elokuva olekaan.

 

Elokuvan keskiössä on kolme punaisiin trikoisiin sonnustautunutta akrobaatti-kungfuistimestarivarasta, joista yksi on nuorta Connerya muistuttava naistemies, toinen mykkä klovnoi ja kolmas härkämäinen FBI-agentti. Joukko koettaa selvittää Shimushirin suurlähtystöstä varastamiensa, täydellisen tarkasti väärennettyjen dollareiden alkuperää. Jäljet johtavat hyvän tohtori Stewartin ilkeän apulaisen Willem Gottliebin (Alias William Golem) jäljille. Miehellä on hallussaan yleismonistin, jonka avulla hän aikoo auttaa Shimushirin kuningaskunnan maailman herraksi.

 

Elokuva on aitoon 1960-luvun B-luokan malliin seksistinen, pökkelö ja sekavaa seurattavaa. Itse asiassa epäilen, että katsomaltamme kelalta puuttui jotakin; niin oudosti filmi paikoin poukkoili. Kaikessa kummallisuudessaan ja hönöydessään 3 Fantastic Supermen on kuitenkin, ajoittaisesta itsetoistostaan huolimatta ihan hauskaa katsottavaa. Ja hauskaa muussakin kuin ns. camp-mielessä. Elokuva on kepeä ja yhdistelee aikansa elokuvatrendit yhteen filmiin: on supersankareja, agentteja, vakoojaelementtejä, scifiä ja akrobatiaa yhtenä karnevalistisena hullunmyllynä. Jotain elokuvan ilmeisestä menestyksestä kertoo se, että vuosien saatossa sille väännettiin seitsemän jatko-osaa.

 

Three Fantastic Supermen ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva; käsikirjoitus on kaikesta lähtökohtaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta äärimmäisen sekava, toiminta on melko ontuvaa, tehosteet spagettibudjetilla kyhättyjä ja kuvaus varsin yllätyksetöntä. Myös tarina on täysin yllätyksetön ja täynnä hajanaisia ja irrallisia tapahtumia, joita esitellään sattumanvaraisessa järjestyksessä. Sivujuoniakin koetetaan kehitellä, mutta ei siitä mitään valmista tule. Kaikesta tästä huolimatta elokuvassa on oma selittämätön viehätyksensä jota nyt yritän kuitenkin epätoivoisesti selittää.

 

1) Elokuva ei ota itseään vakavasti. Filmi on selvästi alusta asti tehty viihdyttämään aikalaistaan yleisöä: todennäköisesti esimerkiksi moni italialaislapsi on aikoinaan nähnyt filmin ja uskoisinpa että on jopa nauttinu siitä, eikä elokuva koetakaan kertoa mitään elämää suurempaa tarinaa. Juoni on sillisalaatti suoraan vakoojaviihteen kultakaudelta. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erityisesti pahassa.

 

2) Elokuvasta on paha sanoa onko se syntynyt viini- tai kofeiinihuruisen, epätoivoisen stormauksen tuloksena, jossa on päätetty että kaikki ideat toteutetaan, vai onko se tarkoitettu alunpitäenkin parodiaksi aikakautensa suosituista, ja usein varsin hölmöistä, supersankari- agentti- ja science-fiction tarinoista. Ainakin hahmot ja toteutus puhuvat vahvasti parodian puolesta. Ja on aina kivaa, kun ei tiedä kustaanko katsojaa linssiin vai onko filmi oikeasti tosi huonosti tehty.

 

3) Kaikessa kornissa kuusikymmenlukuisessa seksitisyydessään ja yksikoikoisessa hyvä vastaan paha -asetelmassaan elokuva on tunkkaisenraikas menneiden vuosien tuulahduks aikana, jona elokuvien naisten pitää aina vetää miehiä turpaan (koska perinteisten sukupuoliroolien ja -toimien kääntäminenhän ei viestitä ajatusta, että nainen voi olla sankari vain jos on miessankarien kaltainen) ja jona valkokankaan roistoilla täytyy olla monimutkaiset ja rationaaliselta vaikuttavat syyt toimiinsa. Sadistista ja pahansuovasti käkättelevää Tri. Golemia on helppoa ja mukavaa inhota. Itse asiassa äijä tuo mieleen 1960-luvun Batman-sarjan pingviinin kaikkine omituisine kuolemanloukkoineen, joihin vastustajiaan (paljastettakoon tämä), varsin huonolla menestyksellä sulkee.

 

4) Juuri em. kliseisyys, joka tuntuu tiedostetulta. Näkisin 3 Fantastic Supermenin aikansa Scott Pilgrim/Kick-Assina, jotka nykypäivänä naureskelevat (tosin varsinkin jälkimmäinen erittäin verisesti ja väliin inhottavan väkivaltaisesti) sekä menneiden aikojen supersankarigenren lapsellisille piirteille, että 1980-luvulla yleistyneille ryppyotsaisille ilmentymille ja viihdemaailman kalkkeutuneille trendeille.

 

5) Elokuvasta jää hyvä mieli. Vaikka filmissä konnia pistetäänkin välillä kuonoon ja ajoittain kylmiksikin, on alavire kuitenkin jatkuvasti koominen, väkivalta ei ole yksityiskohtaista ja monistimen tai sähkövirtojen aiheuttamat kuolemat ovat tehostetoteutukseltaan niin epäuskottavia, ettei niille voi olla nauramatta.

 

6) Radio-ohjattava henkilöauto ja luodinkestävät silkkiviitat!

 

Kaiken kaikkiaan Three Fantastic Supermen on ihan hauskaa kertakatsomista, vaikkakin toisaalta sen ilmeinen unhoon painuminen ei ole mikään ihme saati sitten suuri menetys.

 

3/5.

”I sent them a message.”

 

Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3)

USA: 1985

Ohjaaja: Michael Winner

Käsikirjoitus: Don Jakoby

Pääosissa: Charles Bronson, Wildey .475

Ikäraja: 16

 

Cannonin tuottama Väkivallan vihollinen 3 esitettiin Jyväskylässä Kampus kinon Night Visions -illan kaksoisnäytöksessä. Paljon elokuvan tasosta kertoo jo se, että illan toinen filmi, vuoden 1967 italialais-länsisaksalais-jugoslavialais-ranskalainen yhteistuotanto 3 Fantastic Supermen, oli katsotuista elokuvista se parempi.

 

Asiaan. Charles Bronsonin esittämä sivutoiminen arkkitehti Paul ”Mr. Vigilante” Kersey saapuu New Yorkiin tapaamaan vanhaa sotaveteraanikaveriaan, joka joutuu heti alkuminuuteilla asuinaluettaan terrorisoivan punkkarilauman hengiltä pieksemäksi. Kersey tekee diilin paikallisen poliisipäällikön kanssa ja ottaa lain omiin käsiinsä. Loppu onkin sitten yhtä punkkarien ampumista, suorastaan fasisistista väkivallan ja vahvimman oikeuden ylistämistä ja ryppyotsaisuudessaan tahattoman komiikan puolelle vääjäämättä luisuvaa mukayhteiskuntakriittistä höpinää ja elokuvan päättävää lähes puolituntista tulitaistelua, jossa slummikortteli muuttuu kirjaimellisesti sotatantereeksi jolla konekivääri laulaa, magnum jyskyy, sinko puhuu, talot, autot ja ihmiset palavat räjähdykenomaisesti ja laumoittain punkkareita putoilee Kerseyn ampumina paloportailta ja ikkunoista.

 

Kaikessa korniudessaan Kuolintoive Kolmonen on samaan aikaan sekä hulvattoman huono että suorastaan surullinen kokemus. Pahinta koko jutusta tekee se, ettei elokuva ole lajityyppinsä parodia vaan tuntuu ottavan koko touhun haudanvakavasti. Kun Kerseyn tämänkertainen tyttöystävä, ainakin kolmekymmentä vuotta Bronsonia nuorempi lakinainen, vaatii lähikuvassa kameraa tuijottaen ihmisiä, oikeastaan katsojia, nousemaan vastarintaan ja taistelemaan rauhanhäirtisijöitä ja rettelöitsijöitä vastaan on olo epäuskoinen. Ja sama epäusko toistuu kautta filmin, kun poliisit takavarikoivat vanhan rabbin aseen ”meidän ainoan turvamme”, kuten mies nelivitostaan kutsuu, ja heti tinanappien poistuttua joukko punkkareita kiipeää vanhusten ikkunasta sisään, varastaa television ja naureskellen toteaa että ”nyt voimme tulla koska vain haluamme.” Ja tämä pitäisi sitten ottaa vakavasti. Sallikaa minun nauraa. Ja naurankin. Ja itken. Koska Death Wish 3 on kaikin puolin paska elokuva, ellei sitten satu pitämään todella kylmästä kalkkunasta. Minä en erityisemmin pidä.

 

Elokuvana: 0/5

Tahattomana komiikkana (ja ei, se ei ole hyvä juttu): 5/5 + absurdiuskerroin .30 (FMJ).

 

 HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI,

 

HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA

(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI, YHDYSVALLAT, 2012.

Ohjaus: Peter Jackson

Käskirjoitus: Peter Jackson, Philippa Boyens & Guillermo del Toro

Pääosissa: Ian McKellen, Martin Freeman, Richard Armitage jne.

Ikäraja: 12/9

 

Sanotaan sen nyt ihan alkuun, ettei kellekään jää epäselväksi. Minä en ole lukenut Tolkienin Hobittia. Sormusten herran olen lukaissut pariinkin otteeseen, mutta Hobitti tökki alusta asti, joten jätin sen suosiolla kesken. Vähän sama pätee elokuvaversion suhteen, joskin katsoin sen kyllä loppuun. Tästä voi terävä lukija jo päätellä, etten erityisemmin pidä Hobitti -elokuvasta. Kerrotaanpa seuraavaksi, miksi en.

 

Hobitin ongelmat kiteytyvät tarkoituksettomuuteen ja vakuuttavuuden puutteeseen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, ettei elokuvantekijöillä tunnu taaskaan olleen käsitystä siitä tehdäänkö nyt eeppistä seikkailutarinaa, satufilmiä vai ”näin tehtiin” -dokumenttia. Tuloksena on kolmituntinen sillisalaatti kaikkia näitä ja vaikutus katsojaan on sen mukainen. Hahmot eivät ole erityisen pidettäviä tai samaistuttavia ja dialogi on mukahauskuuksien ryydittämää puutaheinää ja älytöntä pajatusta. Toki ymmärrän, että Hobitti on alunperin lastenkirja ja komiikka siten suuremmassa osassa kuin TSH:ssa, mutta elokuvassa epiikan ja kohelluskoohotuksen sekoittaminen tekee filmistä kokonaisuudessaan epätasaisen ja eksyneen. Sama pätee musiikkiin, joka pauhaa pompöösinä ja TSH:sta tuttuja teemoja toistellen, muttei tunnu sopivan Hobitin kevyempään seikkailutarinaan.

 

Mutta entäpä mainitsemani uskottavuusongelma? Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettei elokuva onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että seuraan Keski-Maan tapahtumia ja että olen paikan päällä seuraamassa seikkailua. Pikemminkin päinvastoin. Hobitti näyttää monin paikoin halvalta TV-tuotannolta tai vaihtoehtoisesti juurikin elokuvan ekstradokumentilta. Kuvamateriaali muistuttaa ajoittain raakamateriaalia ja lavasteet näyttävät, niin, lavasteilta. Studiokuvaukset eivät onnistu luomaan uskottavaa ympäristöä. En sitten tiedä johtuuko immersion puute esimerkiksi käytetystä HFR -formaatista, joka tunkee katsojan näköhermoihin 48 kuvaa sekunnissa. Joka tapauksessa hahmot näyttävät liikkuvan liian nopeasti ja visuaalinen ilme on tämän, runsaiden tehosteryöppyjen ja nopeiden leikkauksien seurauksena niin levoton, että elokuva tuntuu jatkuvasti täysin käsivaralla kuvatulta eikä maisemista ja puvustuksesta ehdi nauttia. Muutakin itkun aihetta ulkoasusta löytyy. Tehosteet ovat pitkälle vietyjä, mutta CGI ei edelleenkään hämää silmää loputtomiin ja välillä katsojalle tulee olo Skyrimin tai vastaavan fantasiapelin trailerin katselemisesta. Paikoitellen katsoja myös laskeutuu ns. tutkimattomaan laaksoon, mikä tarkoittaa sitä että äärimmäiseen realismiin pyrkivän tehosteen realismi menee yli, epätodellisen puolelle, ja saa katsojan ikään kuin kavahtamaan kauemmas, mikä rikkoo illuusion elokuvan todellisuuden seuraamisesta. Myös elokuvan kuvauksissa on havaittavissa George Lucas -rimmaussyndroomaa, eli sitä, että edellisistä elokuvista mieleenpainuneet hienot otokset on kopioitu käytännössä sellaisinaan uuteen filmiin. Tämä syö niiden tehoa ja katsoja alkaa väkisinkin pohtia, eikö tähän olisi voinut keksiä jotain luovempaakin.

 

Tietysti elokuvasta löytyy hyviäkin puolia; ei Hobitti sentään mikään Mustanaamio ole. Näyttelijät hoitavat työnsä taitavasti, ja käsikirjoituksessa on hyvätkin hetkensä pienine anakronistisine vitseineen ja kuivakannasevine letkautuksineen. On myös mukavaa kuulla haltia- ja örkkikieltä englannin ohella. Puvustus on edellistenkin Keski-Maa -elokuvien tapaan erittäin näyttävää ja lavastus on hetkittäin, esimerkiksi Ereborin kääpiövaltakunnan saleissa, komeaa katseltavaa. Myöskin Klonkkuun on saatu teknologian kehityksen myötä uutta, joskaan ei täydellistä, uskottavuutta ja Andy Serkis vetää roolin antaumuksella ja tunteella. Huvittavaa onkin, että Klonkku ei elokuvassa kauaa esiinny, mutta on silti muistettavampi ja kiehtovampi hahmo kuin esimerkiksi örkki-ilkiö Azog, Hiisien kuningas tai Thorin Tammikilpi. Klonkun ja Bilbon väliseen arvoitusleikkiin on panostettu tarpeeksi ja sen rytmitys on sopivan verkkainen, jotta siitä ehtii todella nauttia. Sen sijaan samaan aikaan tapahtuvat rähinä hiisikaupungissa on puuduttavaa ja halvan näköistä katseltavaa.

 

Summa summarum: Hobitti on liikaa hötkyilevä, liikaa poukkoileva, identiteettikriisiä poteva filmi, jonka visuaalisuus uuvuttaa ja vieraannuttaa katsojaansa. Se on kepeä, mutta pyrkii silti eeppisyyteen ja nämä eri suuntiin kiskovat tavoitteet tempovat elokuvan nivelet sijoiltaan ja se jää rammaksi viritelmäksi. Visuaalisesta ilmeestä löytyy niin hyviä kuin valitettavan monilukuiseksi nousevia kelvottomia piirteitä ja runsas tehosteryöpytys väsyttää katsojansa nopeasti. Hieman nuorempi tai avomielisempi katsoja (tai kovan luokan hobittifani, jollainen elokuvaseurueessamme oli) varmasti löytää elokuvasta viihdykettä ja huvia, mutta minun teki vain mieli ottaa Hatkat. Toisin kuin Sormuksen ritarit, Hobitti: odottamaton matka ei kolahtanut, vaan pikemminkin kumahti. Ontosti.

 

2,5/5

adoptingjames

Read our Mission. Find out how you can help us adopt James.

Mesikämmen

The world in jaws of the Great Bear

Looking at the West

Photographs by Andrew McAllister

becoming middlebrow

words on art and culture by danielle kalamaras

Don Charisma

because anything is possible with Charisma

A Bunch of Words

A Stream of Consciousness blog everybody can enjoy

Jordan and Eddie (The Movie Guys)

Australia based film fans - Like Margaret and David, only so much younger

Ray Ferrer - Emotion on Canvas

** OFFICIAL Site of Artist Ray Ferrer **

Bell Night

That is not dead which can eternal lie, and with strange aeons even death may die . - H.P. Lovecraft

CURNBLOG

Movies, thoughts, thoughts about movies.

Projektori

Kiinnostuksesta kinemaan