Projektori

Kiinnostuksesta kinemaan

Kategoria: Uncategorized

”JONAKIN PÄIVÄNÄ TAIVAALTA VOI PUDOTA ASTIA, JONKA TUHKA POLTTAA MAAN.”

KOYAANISQATSI: LIFE OUT OF BALANCE (USA, 1982)

Ohjaus: Godfrey Reggio

Käsikirjoitus: Ron Fricke, Michael Hoenig, Godfrey Reggio, Alton Walpole

Musiikki: Philip Glass

Kuvaus: Ron Fricke

Ikäraja Suomessa: S

Kesto: 86 minuuttia (1 h 26 min.)

Koyaanisqatsi, hopi-kielellä jotakuinkin ”epätasapainoinen tai huojuva maailma”, on poikkeuksellinen elokuva. Sitä kuvattiin useiden vuosien ajan ja laajasta materiaalista on koostettu 86 minuuttia kestävä taide-elokuva, jossa ei ole juonta tai puhuttua dialogia. Philip Glassin minimalistinen musiikki kuljettaa ja tukee kauniisti kuvattua tarinaa valkoisen miehen maailmasta, joka huojuu epätasapainoisena kaiken suorittamisen, kiireen ja mielipuolisen kehityksen keskellä. Sillä vaikka varsinaista juonta ei ole, on Koyaanisqatsilla kuitenkin tarina kerrottavanaan. Se on tarina kehityksestä, tuhosta, kaupungin kauneudesta ja kauheudesta, luonnon mahdista, ihmisen pienuudesta ja asioiden jatkuvasta syklisestä toistuvuudesta.

 Koyaanisqatsin arvosteleminen on vaikeata, koska elokuvassa ei ole varsinaista juonta, päähenkilöä tai käsikirjoitusta, joita tutkia ja tulkita. Se on myös aivan liian monisyinen, jotta sitä voisi yhdellä katsomiskerralla edes täysin käsittää, eikä sen kauneutta ja viestiä voi ymmärtää elokuvaa näkemättä. Kyseessä on kuitenkin ympäristöstä, ihmisestä ja yksilöllisyydestä, elämän mielekkyydestä ja maailmasta huolissaan oleva taide-elokuva, jonka huimaavan kauniit kuvat, vahvat rinnastukset ja uskomattoman komea värien, muotojen ja musiikin yhdistelmä on samaan aikaan leikkisä, ajatuksia herättävä että ahdistava. Paikoin kameran silmä tavoittaa arkipäivän surrealismia, teollistuneen maailman absurdiutta ja suorastaan biomekaanista kauneutta suurkaupungin sykkeestä, aivan kuin kaupunki olisi jonkinlainen superorganismi, itsenäinen hengittävä, alati muuttuva olento, jonka elämä on suorataan irvokkaassa vastakohdassa ympäröivän luonnon näennäisen pysyvyyden kanssa.

Philip Glassin musiikilla on valtava merkitys Koyaanisqatsille, eikä elokuvaa voi esitellä käsittelemättä tätä elementtiä. Musiikki on komeaa, hiljalleen muuttuvaa, mutta äärimmäisen vähistä elementeistä muodostuvaa. Se ei pelkästään korosta, vaan myös pitkälti luo elokuvan tunnelman ja monet sen viesteistä. Urut, kuorot, trumpetit, viulut, koskettimet- kaikki nämä muodostavat kauniin, tekno-orgaanisen äänimaiseman, elävän mutta silti keinotekoisen äänen, joka yhdessä elokuvan alati kiihtyvän visuaalisen kanssa luo suorastaan alitajuisen viestin ja kokemuksen siitä, mistä Koyaanisqatsissa on loppujen lopuksi kyse. Kaikki tämä korostuu Glassin kehääkiertävässä musiikissa ja kuvien luomissa rinnastuksissa. Hyviä esimerkkejä ovat makkaratehtaan kourujen ja liukuhihnojen rinnastaminen liukuportaisiin, kaupungin toistuvan, katkeamattoman vilinän kuvaaminen, ja upeat urkusoundit, joiden aikana kamera kuvaa pilvenpiirtäjien korkeita ikkunapaneeleita ja rakennepilareita, luoden illuusion rakennusten soittamasta musiikista.

Kunnianhimoinen, taiteellisesti uskomattoman korkeatasoinen ja ajatuksia herättävä Koyaanisqatsi on elokuva jota ei vain katsota. Se koetaan. Ja kaikkien tulisi se kokea, mieluummin useammin kuin kerran.

Pisteet (taidemittarilla mitattuna): 5/5

 

-Kinokulkija

”Katso, kuinka kauniita olemme ylhäältä nähtynä.”

ELYSIUM (USA, 2013)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Neill Blomkamp

Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Alice Braga, Sharlto Copley

Ikäraja: K-16

Kesto: 109 min (1 h 49 min)

Neill Blomkampin District 9 oli ihan näppärä ja omaperäinen, Etelä-Afrikan synkeää historiaa puiva tieteistoimintapätkä. Nyt Blomkamp palaa samankaltaisten teemojen ääreen Elysium-elokuvallaan. Elysiumissa vuoden 2154 maailma on jakautunut Maassa asuviin kakkosluokan ihmisiin ja kiertoradan Elysium-avaruusaseman paratiisissa eläviin hyväosaisiin. Kun Matt Damonin näyttelemä Max sairastuu ankeassa teollisuustyössään, on hänen pakko päästä tarkoin vartioidulle avaruusasemalle voidakseen päästä osalliseksi ihmeisiin pystyvästä 22. vuosisadan lääketieteestä, joka parantaa hetkessä kaiken paitsi kuioleman. Kun rikkaiden paratiisissa vielä suunnitellaan vallankaappausta, on soppa valmis. Näistä lähtökohdista Elysium ponnistaa, mutta joka tähtiin kurkottaa se kamaraan kopsahtaa.

Elysiumin lähtökohta on erittäin mielenkiintoinen. Se peilaa alkupuolellaan varsin onnistuneesti nykypäivän hyväosaisten ja köyhien välillä alati syvenevää kuilua, eivätkä elokuvan slumminäkymät ole yhdellekään uutisia tai The Big Picturen loistavaa kuvareportaasisivustoa seuraavalle mitenkään liian vieraita; mitä nyt kaduilla partioivat ja pamputtavat ihmisten sijaan robottipoliisit. Ilmatilaa valvovat satelliitit ja tiedustelulennokit sen sijaan ovat jo aivan arkipäivää. Juuri tunnistettavuus tuo Elysiumin maailmaa mielenkiintoa ja samaistuttavuutta.

Elokuvan ensihetket ovat suorastaan herkullisen satiirisia. Maxin työ taistelu- ja työrobotteja valmistavassa tehtaassa tiukkoine aikatauluineen, tuotantokiintiöineen ja työläisten kyttäämisineen on kuin suoraan Foxconnista tehdyistä paljastuksista ja tuleepa mieleen Nokiankin työläisiinsä, ainakin ulkomailla, kohdistamat vakoilu- ja varkausepäilyt. Valitettavasti satiiri ja yhteiskuntakritiikki alkaa hyvin pian väistyä toiminnan tieltä, eikä elokuvan parasta antia enää saadakaan.

Toiminta on Elysiumissa kuitenkin hyvää, joskin sitä on liikaa. Väkivalta on sopivan, jopa yllättävän, raakaa ja veristä ja eksopukuisten miesten yhteenotoissa on sopivaa tyriä tärisyttävää tunnelmaa. Erilaisia taistelu- lento- ja suojavempeleitä on suunniteltu antaumuksella ja suurena Deus Ex: Human Revolutionsin ystävänä nautin teknohärveleistä todella paljon. Mäiskeestä ei mitään valitettavaa löydy. Sharlto Copleyn näyttelemä Kruger on juuri sopivan inhottava ja sekopäinen tarinan konnien hulluna buuri-käsikassarana ja miehen palkkasoturikavereissakin on juuri sitä särmää ja epämiellyttävyyttä, jota työkseen tappavilta sopii odottaakin. Harmi vain, että tästä juonen kannalta vähemmän merkityksellisestä porukasta otetaan enemmän irti kuin erittäin hienoihin suorituksiin kykenevästä Fosterista, joka elokuvassa esiintyy itse asiassa niin vähän, ettei pääosasta voida mielestäni oikeutetusti puhua lainkaan. Sääli, sillä Foster on vuosien mittaan useasti todistanut ammattitaitonsa näyttelijänä.

Elysiumin visuaalinen ilme on hieno: ruma ja rujo yhdistyy saumattomasti futuristisiin vimpaimiin, mutta on surku, ettei elokuvan hienoa avaruusasemaa päästä pahemmin näkemään. Voidaan toki väittää, että tämä symboloi maanulkoisen paratiisin saavuttamattomuutta, mutta tosiasia on, että jatkuva slummissa juoksentelu alkaa väkisinkin puuduttaa. Mielikuvitusta ja hienoa scifi/kyberpunk-kuvastoa sekä pääsääntöisesti hienosti kuvattuja toimintakohtauksia löytyy tosin slummistakin, eikä lavastuksessa ja puvustuksessakaan ole inisemistä.

Elysiumin suurimmat ongelmat löytyvät, kuten niin usein, liian monien teemojen yhdistelemisestä. Olen tainnut ennenkin napista samasta aiheesta. En oikein osaa sanoa, pyrkiikö Blomkamp teoksellaan ensisijaisesti yhteiskuntakritiikkiin vai terävään toimintaan. Kumpikin nimittäin syö toiselta pohjaa ja henkilökohtaisesti olisin pitänyt enemmän joko selkeästä, eeppissävyisestä toimintaelokuvasta tai synkeän huumorin sävyttämästä satiirista. Kahden lajityypin yhdistämisestä on, ainakin tämän filmin kohdalla, tuloksena melkoinen muhennos. Elokuvan mielenkiintoisuutta olisi huomattavasti lisännyt elysiumlaisten keskinäisen valtapelin ja juonittelun seuraaminen ja toisen luokan ja elysiumlaisten vastakkainasettelun tarkempi ruotiminen. Kun melko päämäärättömästi haahuileva elokuva vielä puristaa keitokseen aimo annoksen siirappia, jää tarinasta todella omituinen maku suuhun. Silmäkarkki kyllä maistuu ja satiiri antaa pikanttia lisäaromia, mutta kokonaisuutena Elysium jää mieleen sekavana puurona, jossa sattumia on loppujen lopuksi valitettavan vähän ja jonka siirappi tahmaa epämääräiseksi klöntiksi.

Huom. Pisteyttäminen oli Elysiumin kohdalla tavattoman hankalaa. Elokuvassa oli paljon mistä pitää, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että 3 on sittenkin liian korkea pistemäärä elokuvalle, joka kunnianhimoisesti kurkottelee korkeuksiin, muttei pysty rakentamaan oikeastaan mitään loppuun asti. Siksi annan arvosanaksi (melko vahvan) 2,5/5.

 

-Kinokulkija.

”Saakoot kaikki byrokraatit lyijymyrkytyksen.”

 

Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit? USA, 1988)

Ohjaaja: Robert Zemeckis

Käsikirjoitus: Jeffrey Price, Peter S. Seaman (Gary K. Wolfin romaanin ”Who Censored Roger Rabbit” pohjalta

Pääosissa: Bob Hoskins, Christopher Lloyd, Charles Fleischer

Ikäraja Suomessa: 11

Kesto: 104 min (1 h 44 min).

Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? on lähtökohdiltaan äärimmäisen herkullinen elokuva; vuoden 1947 Hollywoodiin sijoittuvassa noir-komediassa viinapirun piinaama etsivä Eddie Valiant (Bob Hoskins) saa tehtäväkseen todistaa, että piirretyn elokuvatähden Roger Rabbitin vaimo Jessica pettää miestään. Kun Jessican salaheila murhataan, kohdistuvat epäilykset luonnollisesti Rogeriin… mutta koska jänö vaikuttaa syyttömältä, suostuu Valiant, pitkin hampain, auttamaan Rogeria. Ja kohta ollaankin salaliittojen syövereissä.

Elokuvassa parasta on sen uskomattoman hieno toteutus. Perinteisellä piirrosanimaatiolla toteutetut piirrokit, piirroselokuvien sankarit Aku Ankasta Väiskiin ovat mukana ja kaiken lisäksi toimivat oikeassa ympäristössä täysin luonnollisesti ihmisnäyttelijöiden rinnalla. Elokuvan vinksahtanut todellisuus onkin mehukas ja mielikuvituksellinen. Myös näyttelijöiden suorituksia on ihailtava. Kameratyöskentely on myös komeaa ja toiminta elokuvassa lajityypin huomioon ottaen aika hemmetin hyvää.

Mutta. Kaatuilua ja kohellusta elokuvassa on aivan liikaa. Vaikka animaatio onkin huippuluokkaa, on jatkuvan poukkoilun katsominen loppujen lopuksi melko puuduttavaa. Tämä johtunee siitä, etten oikein koskaan ole päässyt sisään amerikkalaistyyppisiin ryminäanimaatioihin enkä nitä kovin paljoa lapsuudessanikaan katsonut. Vaikka Valiantin äreys ja piirrokki-inho tavallaan peilaakin katsomossa istuvaa äkäpussitosikkoa ja on paikoin erittäin samaistuttavaa, olisin toivonut elokuvalta hieman vähemmän aivotonta möykkää. Pidemmän päälle hyperaktiivinen kolistelu ei vain ole mielenkiintoista eikä edes kovin hauskaa seurattavaa. Elokuvan paras huumori onkin ihmisnäyttelijöiden tekemää tai kumpuaa noir- ja animaatiofilmien kliseistä (synkkämielisistä juoppoetsivistä, vampeista ja pianoista murhavälineinä), sen sijaan että olisi lähtöisin animaatiohahmojen riehumisesta. Aika ajoin huumori menee reippaasti mustan puolelle ja mikäs sen mukavampaa.

Ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? on katsomisen arvoinen elokuva jo ihan teknisen toteutuksensa, hykerryttävän b-etsiväelokuvajuonensa ja hienojen näyttelijäsuoritustensa ansiosta. WB:n ja Disneyn lyhytanimaatioiden ystäville elokuva tarjoaa toki vielä enemmänkin.

3/5

”Boing, zädäng, puff, piff, boink!”

 

3 FANTASTIC SUPERMEN (Italia/Jugoslavia/Länsi-Saksa/Ranska) 1967

Ohjaaja: Gianfranco Parolini

Käsikirjoitus: Marcello Coscia, Gianfranco Parolini, Theo Maria Werner

Pääosissa: Tony Kendall, Brad Harris, Aldo Canti, Jochen Brockmann

 

Kuten aiemmassa arvostelussa mainittiin, tämä vuoden 1967 varsin kansainvälisellä toimijaryhmällä toteutettu elokuva oli Jyväskylän yliopiston Kampus kinon Night Visions-kaksoisnäytöksen parempi puolisko, vaikkei hyvä elokuva olekaan.

 

Elokuvan keskiössä on kolme punaisiin trikoisiin sonnustautunutta akrobaatti-kungfuistimestarivarasta, joista yksi on nuorta Connerya muistuttava naistemies, toinen mykkä klovnoi ja kolmas härkämäinen FBI-agentti. Joukko koettaa selvittää Shimushirin suurlähtystöstä varastamiensa, täydellisen tarkasti väärennettyjen dollareiden alkuperää. Jäljet johtavat hyvän tohtori Stewartin ilkeän apulaisen Willem Gottliebin (Alias William Golem) jäljille. Miehellä on hallussaan yleismonistin, jonka avulla hän aikoo auttaa Shimushirin kuningaskunnan maailman herraksi.

 

Elokuva on aitoon 1960-luvun B-luokan malliin seksistinen, pökkelö ja sekavaa seurattavaa. Itse asiassa epäilen, että katsomaltamme kelalta puuttui jotakin; niin oudosti filmi paikoin poukkoili. Kaikessa kummallisuudessaan ja hönöydessään 3 Fantastic Supermen on kuitenkin, ajoittaisesta itsetoistostaan huolimatta ihan hauskaa katsottavaa. Ja hauskaa muussakin kuin ns. camp-mielessä. Elokuva on kepeä ja yhdistelee aikansa elokuvatrendit yhteen filmiin: on supersankareja, agentteja, vakoojaelementtejä, scifiä ja akrobatiaa yhtenä karnevalistisena hullunmyllynä. Jotain elokuvan ilmeisestä menestyksestä kertoo se, että vuosien saatossa sille väännettiin seitsemän jatko-osaa.

 

Three Fantastic Supermen ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva; käsikirjoitus on kaikesta lähtökohtaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta äärimmäisen sekava, toiminta on melko ontuvaa, tehosteet spagettibudjetilla kyhättyjä ja kuvaus varsin yllätyksetöntä. Myös tarina on täysin yllätyksetön ja täynnä hajanaisia ja irrallisia tapahtumia, joita esitellään sattumanvaraisessa järjestyksessä. Sivujuoniakin koetetaan kehitellä, mutta ei siitä mitään valmista tule. Kaikesta tästä huolimatta elokuvassa on oma selittämätön viehätyksensä jota nyt yritän kuitenkin epätoivoisesti selittää.

 

1) Elokuva ei ota itseään vakavasti. Filmi on selvästi alusta asti tehty viihdyttämään aikalaistaan yleisöä: todennäköisesti esimerkiksi moni italialaislapsi on aikoinaan nähnyt filmin ja uskoisinpa että on jopa nauttinu siitä, eikä elokuva koetakaan kertoa mitään elämää suurempaa tarinaa. Juoni on sillisalaatti suoraan vakoojaviihteen kultakaudelta. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erityisesti pahassa.

 

2) Elokuvasta on paha sanoa onko se syntynyt viini- tai kofeiinihuruisen, epätoivoisen stormauksen tuloksena, jossa on päätetty että kaikki ideat toteutetaan, vai onko se tarkoitettu alunpitäenkin parodiaksi aikakautensa suosituista, ja usein varsin hölmöistä, supersankari- agentti- ja science-fiction tarinoista. Ainakin hahmot ja toteutus puhuvat vahvasti parodian puolesta. Ja on aina kivaa, kun ei tiedä kustaanko katsojaa linssiin vai onko filmi oikeasti tosi huonosti tehty.

 

3) Kaikessa kornissa kuusikymmenlukuisessa seksitisyydessään ja yksikoikoisessa hyvä vastaan paha -asetelmassaan elokuva on tunkkaisenraikas menneiden vuosien tuulahduks aikana, jona elokuvien naisten pitää aina vetää miehiä turpaan (koska perinteisten sukupuoliroolien ja -toimien kääntäminenhän ei viestitä ajatusta, että nainen voi olla sankari vain jos on miessankarien kaltainen) ja jona valkokankaan roistoilla täytyy olla monimutkaiset ja rationaaliselta vaikuttavat syyt toimiinsa. Sadistista ja pahansuovasti käkättelevää Tri. Golemia on helppoa ja mukavaa inhota. Itse asiassa äijä tuo mieleen 1960-luvun Batman-sarjan pingviinin kaikkine omituisine kuolemanloukkoineen, joihin vastustajiaan (paljastettakoon tämä), varsin huonolla menestyksellä sulkee.

 

4) Juuri em. kliseisyys, joka tuntuu tiedostetulta. Näkisin 3 Fantastic Supermenin aikansa Scott Pilgrim/Kick-Assina, jotka nykypäivänä naureskelevat (tosin varsinkin jälkimmäinen erittäin verisesti ja väliin inhottavan väkivaltaisesti) sekä menneiden aikojen supersankarigenren lapsellisille piirteille, että 1980-luvulla yleistyneille ryppyotsaisille ilmentymille ja viihdemaailman kalkkeutuneille trendeille.

 

5) Elokuvasta jää hyvä mieli. Vaikka filmissä konnia pistetäänkin välillä kuonoon ja ajoittain kylmiksikin, on alavire kuitenkin jatkuvasti koominen, väkivalta ei ole yksityiskohtaista ja monistimen tai sähkövirtojen aiheuttamat kuolemat ovat tehostetoteutukseltaan niin epäuskottavia, ettei niille voi olla nauramatta.

 

6) Radio-ohjattava henkilöauto ja luodinkestävät silkkiviitat!

 

Kaiken kaikkiaan Three Fantastic Supermen on ihan hauskaa kertakatsomista, vaikkakin toisaalta sen ilmeinen unhoon painuminen ei ole mikään ihme saati sitten suuri menetys.

 

3/5.

”I sent them a message.”

 

Väkivallan vihollinen 3 (Death Wish 3)

USA: 1985

Ohjaaja: Michael Winner

Käsikirjoitus: Don Jakoby

Pääosissa: Charles Bronson, Wildey .475

Ikäraja: 16

 

Cannonin tuottama Väkivallan vihollinen 3 esitettiin Jyväskylässä Kampus kinon Night Visions -illan kaksoisnäytöksessä. Paljon elokuvan tasosta kertoo jo se, että illan toinen filmi, vuoden 1967 italialais-länsisaksalais-jugoslavialais-ranskalainen yhteistuotanto 3 Fantastic Supermen, oli katsotuista elokuvista se parempi.

 

Asiaan. Charles Bronsonin esittämä sivutoiminen arkkitehti Paul ”Mr. Vigilante” Kersey saapuu New Yorkiin tapaamaan vanhaa sotaveteraanikaveriaan, joka joutuu heti alkuminuuteilla asuinaluettaan terrorisoivan punkkarilauman hengiltä pieksemäksi. Kersey tekee diilin paikallisen poliisipäällikön kanssa ja ottaa lain omiin käsiinsä. Loppu onkin sitten yhtä punkkarien ampumista, suorastaan fasisistista väkivallan ja vahvimman oikeuden ylistämistä ja ryppyotsaisuudessaan tahattoman komiikan puolelle vääjäämättä luisuvaa mukayhteiskuntakriittistä höpinää ja elokuvan päättävää lähes puolituntista tulitaistelua, jossa slummikortteli muuttuu kirjaimellisesti sotatantereeksi jolla konekivääri laulaa, magnum jyskyy, sinko puhuu, talot, autot ja ihmiset palavat räjähdykenomaisesti ja laumoittain punkkareita putoilee Kerseyn ampumina paloportailta ja ikkunoista.

 

Kaikessa korniudessaan Kuolintoive Kolmonen on samaan aikaan sekä hulvattoman huono että suorastaan surullinen kokemus. Pahinta koko jutusta tekee se, ettei elokuva ole lajityyppinsä parodia vaan tuntuu ottavan koko touhun haudanvakavasti. Kun Kerseyn tämänkertainen tyttöystävä, ainakin kolmekymmentä vuotta Bronsonia nuorempi lakinainen, vaatii lähikuvassa kameraa tuijottaen ihmisiä, oikeastaan katsojia, nousemaan vastarintaan ja taistelemaan rauhanhäirtisijöitä ja rettelöitsijöitä vastaan on olo epäuskoinen. Ja sama epäusko toistuu kautta filmin, kun poliisit takavarikoivat vanhan rabbin aseen ”meidän ainoan turvamme”, kuten mies nelivitostaan kutsuu, ja heti tinanappien poistuttua joukko punkkareita kiipeää vanhusten ikkunasta sisään, varastaa television ja naureskellen toteaa että ”nyt voimme tulla koska vain haluamme.” Ja tämä pitäisi sitten ottaa vakavasti. Sallikaa minun nauraa. Ja naurankin. Ja itken. Koska Death Wish 3 on kaikin puolin paska elokuva, ellei sitten satu pitämään todella kylmästä kalkkunasta. Minä en erityisemmin pidä.

 

Elokuvana: 0/5

Tahattomana komiikkana (ja ei, se ei ole hyvä juttu): 5/5 + absurdiuskerroin .30 (FMJ).

 

 HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI,

 

HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA

(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI, YHDYSVALLAT, 2012.

Ohjaus: Peter Jackson

Käskirjoitus: Peter Jackson, Philippa Boyens & Guillermo del Toro

Pääosissa: Ian McKellen, Martin Freeman, Richard Armitage jne.

Ikäraja: 12/9

 

Sanotaan sen nyt ihan alkuun, ettei kellekään jää epäselväksi. Minä en ole lukenut Tolkienin Hobittia. Sormusten herran olen lukaissut pariinkin otteeseen, mutta Hobitti tökki alusta asti, joten jätin sen suosiolla kesken. Vähän sama pätee elokuvaversion suhteen, joskin katsoin sen kyllä loppuun. Tästä voi terävä lukija jo päätellä, etten erityisemmin pidä Hobitti -elokuvasta. Kerrotaanpa seuraavaksi, miksi en.

 

Hobitin ongelmat kiteytyvät tarkoituksettomuuteen ja vakuuttavuuden puutteeseen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, ettei elokuvantekijöillä tunnu taaskaan olleen käsitystä siitä tehdäänkö nyt eeppistä seikkailutarinaa, satufilmiä vai ”näin tehtiin” -dokumenttia. Tuloksena on kolmituntinen sillisalaatti kaikkia näitä ja vaikutus katsojaan on sen mukainen. Hahmot eivät ole erityisen pidettäviä tai samaistuttavia ja dialogi on mukahauskuuksien ryydittämää puutaheinää ja älytöntä pajatusta. Toki ymmärrän, että Hobitti on alunperin lastenkirja ja komiikka siten suuremmassa osassa kuin TSH:ssa, mutta elokuvassa epiikan ja kohelluskoohotuksen sekoittaminen tekee filmistä kokonaisuudessaan epätasaisen ja eksyneen. Sama pätee musiikkiin, joka pauhaa pompöösinä ja TSH:sta tuttuja teemoja toistellen, muttei tunnu sopivan Hobitin kevyempään seikkailutarinaan.

 

Mutta entäpä mainitsemani uskottavuusongelma? Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettei elokuva onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että seuraan Keski-Maan tapahtumia ja että olen paikan päällä seuraamassa seikkailua. Pikemminkin päinvastoin. Hobitti näyttää monin paikoin halvalta TV-tuotannolta tai vaihtoehtoisesti juurikin elokuvan ekstradokumentilta. Kuvamateriaali muistuttaa ajoittain raakamateriaalia ja lavasteet näyttävät, niin, lavasteilta. Studiokuvaukset eivät onnistu luomaan uskottavaa ympäristöä. En sitten tiedä johtuuko immersion puute esimerkiksi käytetystä HFR -formaatista, joka tunkee katsojan näköhermoihin 48 kuvaa sekunnissa. Joka tapauksessa hahmot näyttävät liikkuvan liian nopeasti ja visuaalinen ilme on tämän, runsaiden tehosteryöppyjen ja nopeiden leikkauksien seurauksena niin levoton, että elokuva tuntuu jatkuvasti täysin käsivaralla kuvatulta eikä maisemista ja puvustuksesta ehdi nauttia. Muutakin itkun aihetta ulkoasusta löytyy. Tehosteet ovat pitkälle vietyjä, mutta CGI ei edelleenkään hämää silmää loputtomiin ja välillä katsojalle tulee olo Skyrimin tai vastaavan fantasiapelin trailerin katselemisesta. Paikoitellen katsoja myös laskeutuu ns. tutkimattomaan laaksoon, mikä tarkoittaa sitä että äärimmäiseen realismiin pyrkivän tehosteen realismi menee yli, epätodellisen puolelle, ja saa katsojan ikään kuin kavahtamaan kauemmas, mikä rikkoo illuusion elokuvan todellisuuden seuraamisesta. Myös elokuvan kuvauksissa on havaittavissa George Lucas -rimmaussyndroomaa, eli sitä, että edellisistä elokuvista mieleenpainuneet hienot otokset on kopioitu käytännössä sellaisinaan uuteen filmiin. Tämä syö niiden tehoa ja katsoja alkaa väkisinkin pohtia, eikö tähän olisi voinut keksiä jotain luovempaakin.

 

Tietysti elokuvasta löytyy hyviäkin puolia; ei Hobitti sentään mikään Mustanaamio ole. Näyttelijät hoitavat työnsä taitavasti, ja käsikirjoituksessa on hyvätkin hetkensä pienine anakronistisine vitseineen ja kuivakannasevine letkautuksineen. On myös mukavaa kuulla haltia- ja örkkikieltä englannin ohella. Puvustus on edellistenkin Keski-Maa -elokuvien tapaan erittäin näyttävää ja lavastus on hetkittäin, esimerkiksi Ereborin kääpiövaltakunnan saleissa, komeaa katseltavaa. Myöskin Klonkkuun on saatu teknologian kehityksen myötä uutta, joskaan ei täydellistä, uskottavuutta ja Andy Serkis vetää roolin antaumuksella ja tunteella. Huvittavaa onkin, että Klonkku ei elokuvassa kauaa esiinny, mutta on silti muistettavampi ja kiehtovampi hahmo kuin esimerkiksi örkki-ilkiö Azog, Hiisien kuningas tai Thorin Tammikilpi. Klonkun ja Bilbon väliseen arvoitusleikkiin on panostettu tarpeeksi ja sen rytmitys on sopivan verkkainen, jotta siitä ehtii todella nauttia. Sen sijaan samaan aikaan tapahtuvat rähinä hiisikaupungissa on puuduttavaa ja halvan näköistä katseltavaa.

 

Summa summarum: Hobitti on liikaa hötkyilevä, liikaa poukkoileva, identiteettikriisiä poteva filmi, jonka visuaalisuus uuvuttaa ja vieraannuttaa katsojaansa. Se on kepeä, mutta pyrkii silti eeppisyyteen ja nämä eri suuntiin kiskovat tavoitteet tempovat elokuvan nivelet sijoiltaan ja se jää rammaksi viritelmäksi. Visuaalisesta ilmeestä löytyy niin hyviä kuin valitettavan monilukuiseksi nousevia kelvottomia piirteitä ja runsas tehosteryöpytys väsyttää katsojansa nopeasti. Hieman nuorempi tai avomielisempi katsoja (tai kovan luokan hobittifani, jollainen elokuvaseurueessamme oli) varmasti löytää elokuvasta viihdykettä ja huvia, mutta minun teki vain mieli ottaa Hatkat. Toisin kuin Sormuksen ritarit, Hobitti: odottamaton matka ei kolahtanut, vaan pikemminkin kumahti. Ontosti.

 

2,5/5

adoptingjames

Read our Mission. Find out how you can help us adopt James.

Mesikämmen

The world in jaws of the Great Bear

Looking at the West

Photographs by Andrew McAllister

becoming middlebrow

words on art and culture by danielle kalamaras

Don Charisma

because anything is possible with Charisma

A Bunch of Words

A Stream of Consciousness blog everybody can enjoy

Jordan and Eddie (The Movie Guys)

Australia based film fans - Like Margaret and David, only so much younger

Ray Ferrer - Emotion on Canvas

** OFFICIAL Site of Artist Ray Ferrer **

Bell Night

That is not dead which can eternal lie, and with strange aeons even death may die . - H.P. Lovecraft

CURNBLOG

Movies, thoughts, thoughts about movies.

Projektori

Kiinnostuksesta kinemaan