HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI,

 

HOBITTI: ODOTTAMATON MATKA

(THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY) UUSI-SEELANTI, YHDYSVALLAT, 2012.

Ohjaus: Peter Jackson

Käskirjoitus: Peter Jackson, Philippa Boyens & Guillermo del Toro

Pääosissa: Ian McKellen, Martin Freeman, Richard Armitage jne.

Ikäraja: 12/9

 

Sanotaan sen nyt ihan alkuun, ettei kellekään jää epäselväksi. Minä en ole lukenut Tolkienin Hobittia. Sormusten herran olen lukaissut pariinkin otteeseen, mutta Hobitti tökki alusta asti, joten jätin sen suosiolla kesken. Vähän sama pätee elokuvaversion suhteen, joskin katsoin sen kyllä loppuun. Tästä voi terävä lukija jo päätellä, etten erityisemmin pidä Hobitti -elokuvasta. Kerrotaanpa seuraavaksi, miksi en.

 

Hobitin ongelmat kiteytyvät tarkoituksettomuuteen ja vakuuttavuuden puutteeseen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, ettei elokuvantekijöillä tunnu taaskaan olleen käsitystä siitä tehdäänkö nyt eeppistä seikkailutarinaa, satufilmiä vai ”näin tehtiin” -dokumenttia. Tuloksena on kolmituntinen sillisalaatti kaikkia näitä ja vaikutus katsojaan on sen mukainen. Hahmot eivät ole erityisen pidettäviä tai samaistuttavia ja dialogi on mukahauskuuksien ryydittämää puutaheinää ja älytöntä pajatusta. Toki ymmärrän, että Hobitti on alunperin lastenkirja ja komiikka siten suuremmassa osassa kuin TSH:ssa, mutta elokuvassa epiikan ja kohelluskoohotuksen sekoittaminen tekee filmistä kokonaisuudessaan epätasaisen ja eksyneen. Sama pätee musiikkiin, joka pauhaa pompöösinä ja TSH:sta tuttuja teemoja toistellen, muttei tunnu sopivan Hobitin kevyempään seikkailutarinaan.

 

Mutta entäpä mainitsemani uskottavuusongelma? Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettei elokuva onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että seuraan Keski-Maan tapahtumia ja että olen paikan päällä seuraamassa seikkailua. Pikemminkin päinvastoin. Hobitti näyttää monin paikoin halvalta TV-tuotannolta tai vaihtoehtoisesti juurikin elokuvan ekstradokumentilta. Kuvamateriaali muistuttaa ajoittain raakamateriaalia ja lavasteet näyttävät, niin, lavasteilta. Studiokuvaukset eivät onnistu luomaan uskottavaa ympäristöä. En sitten tiedä johtuuko immersion puute esimerkiksi käytetystä HFR -formaatista, joka tunkee katsojan näköhermoihin 48 kuvaa sekunnissa. Joka tapauksessa hahmot näyttävät liikkuvan liian nopeasti ja visuaalinen ilme on tämän, runsaiden tehosteryöppyjen ja nopeiden leikkauksien seurauksena niin levoton, että elokuva tuntuu jatkuvasti täysin käsivaralla kuvatulta eikä maisemista ja puvustuksesta ehdi nauttia. Muutakin itkun aihetta ulkoasusta löytyy. Tehosteet ovat pitkälle vietyjä, mutta CGI ei edelleenkään hämää silmää loputtomiin ja välillä katsojalle tulee olo Skyrimin tai vastaavan fantasiapelin trailerin katselemisesta. Paikoitellen katsoja myös laskeutuu ns. tutkimattomaan laaksoon, mikä tarkoittaa sitä että äärimmäiseen realismiin pyrkivän tehosteen realismi menee yli, epätodellisen puolelle, ja saa katsojan ikään kuin kavahtamaan kauemmas, mikä rikkoo illuusion elokuvan todellisuuden seuraamisesta. Myös elokuvan kuvauksissa on havaittavissa George Lucas -rimmaussyndroomaa, eli sitä, että edellisistä elokuvista mieleenpainuneet hienot otokset on kopioitu käytännössä sellaisinaan uuteen filmiin. Tämä syö niiden tehoa ja katsoja alkaa väkisinkin pohtia, eikö tähän olisi voinut keksiä jotain luovempaakin.

 

Tietysti elokuvasta löytyy hyviäkin puolia; ei Hobitti sentään mikään Mustanaamio ole. Näyttelijät hoitavat työnsä taitavasti, ja käsikirjoituksessa on hyvätkin hetkensä pienine anakronistisine vitseineen ja kuivakannasevine letkautuksineen. On myös mukavaa kuulla haltia- ja örkkikieltä englannin ohella. Puvustus on edellistenkin Keski-Maa -elokuvien tapaan erittäin näyttävää ja lavastus on hetkittäin, esimerkiksi Ereborin kääpiövaltakunnan saleissa, komeaa katseltavaa. Myöskin Klonkkuun on saatu teknologian kehityksen myötä uutta, joskaan ei täydellistä, uskottavuutta ja Andy Serkis vetää roolin antaumuksella ja tunteella. Huvittavaa onkin, että Klonkku ei elokuvassa kauaa esiinny, mutta on silti muistettavampi ja kiehtovampi hahmo kuin esimerkiksi örkki-ilkiö Azog, Hiisien kuningas tai Thorin Tammikilpi. Klonkun ja Bilbon väliseen arvoitusleikkiin on panostettu tarpeeksi ja sen rytmitys on sopivan verkkainen, jotta siitä ehtii todella nauttia. Sen sijaan samaan aikaan tapahtuvat rähinä hiisikaupungissa on puuduttavaa ja halvan näköistä katseltavaa.

 

Summa summarum: Hobitti on liikaa hötkyilevä, liikaa poukkoileva, identiteettikriisiä poteva filmi, jonka visuaalisuus uuvuttaa ja vieraannuttaa katsojaansa. Se on kepeä, mutta pyrkii silti eeppisyyteen ja nämä eri suuntiin kiskovat tavoitteet tempovat elokuvan nivelet sijoiltaan ja se jää rammaksi viritelmäksi. Visuaalisesta ilmeestä löytyy niin hyviä kuin valitettavan monilukuiseksi nousevia kelvottomia piirteitä ja runsas tehosteryöpytys väsyttää katsojansa nopeasti. Hieman nuorempi tai avomielisempi katsoja (tai kovan luokan hobittifani, jollainen elokuvaseurueessamme oli) varmasti löytää elokuvasta viihdykettä ja huvia, mutta minun teki vain mieli ottaa Hatkat. Toisin kuin Sormuksen ritarit, Hobitti: odottamaton matka ei kolahtanut, vaan pikemminkin kumahti. Ontosti.

 

2,5/5