”Boing, zädäng, puff, piff, boink!”

 

3 FANTASTIC SUPERMEN (Italia/Jugoslavia/Länsi-Saksa/Ranska) 1967

Ohjaaja: Gianfranco Parolini

Käsikirjoitus: Marcello Coscia, Gianfranco Parolini, Theo Maria Werner

Pääosissa: Tony Kendall, Brad Harris, Aldo Canti, Jochen Brockmann

 

Kuten aiemmassa arvostelussa mainittiin, tämä vuoden 1967 varsin kansainvälisellä toimijaryhmällä toteutettu elokuva oli Jyväskylän yliopiston Kampus kinon Night Visions-kaksoisnäytöksen parempi puolisko, vaikkei hyvä elokuva olekaan.

 

Elokuvan keskiössä on kolme punaisiin trikoisiin sonnustautunutta akrobaatti-kungfuistimestarivarasta, joista yksi on nuorta Connerya muistuttava naistemies, toinen mykkä klovnoi ja kolmas härkämäinen FBI-agentti. Joukko koettaa selvittää Shimushirin suurlähtystöstä varastamiensa, täydellisen tarkasti väärennettyjen dollareiden alkuperää. Jäljet johtavat hyvän tohtori Stewartin ilkeän apulaisen Willem Gottliebin (Alias William Golem) jäljille. Miehellä on hallussaan yleismonistin, jonka avulla hän aikoo auttaa Shimushirin kuningaskunnan maailman herraksi.

 

Elokuva on aitoon 1960-luvun B-luokan malliin seksistinen, pökkelö ja sekavaa seurattavaa. Itse asiassa epäilen, että katsomaltamme kelalta puuttui jotakin; niin oudosti filmi paikoin poukkoili. Kaikessa kummallisuudessaan ja hönöydessään 3 Fantastic Supermen on kuitenkin, ajoittaisesta itsetoistostaan huolimatta ihan hauskaa katsottavaa. Ja hauskaa muussakin kuin ns. camp-mielessä. Elokuva on kepeä ja yhdistelee aikansa elokuvatrendit yhteen filmiin: on supersankareja, agentteja, vakoojaelementtejä, scifiä ja akrobatiaa yhtenä karnevalistisena hullunmyllynä. Jotain elokuvan ilmeisestä menestyksestä kertoo se, että vuosien saatossa sille väännettiin seitsemän jatko-osaa.

 

Three Fantastic Supermen ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva; käsikirjoitus on kaikesta lähtökohtaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta äärimmäisen sekava, toiminta on melko ontuvaa, tehosteet spagettibudjetilla kyhättyjä ja kuvaus varsin yllätyksetöntä. Myös tarina on täysin yllätyksetön ja täynnä hajanaisia ja irrallisia tapahtumia, joita esitellään sattumanvaraisessa järjestyksessä. Sivujuoniakin koetetaan kehitellä, mutta ei siitä mitään valmista tule. Kaikesta tästä huolimatta elokuvassa on oma selittämätön viehätyksensä jota nyt yritän kuitenkin epätoivoisesti selittää.

 

1) Elokuva ei ota itseään vakavasti. Filmi on selvästi alusta asti tehty viihdyttämään aikalaistaan yleisöä: todennäköisesti esimerkiksi moni italialaislapsi on aikoinaan nähnyt filmin ja uskoisinpa että on jopa nauttinu siitä, eikä elokuva koetakaan kertoa mitään elämää suurempaa tarinaa. Juoni on sillisalaatti suoraan vakoojaviihteen kultakaudelta. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erityisesti pahassa.

 

2) Elokuvasta on paha sanoa onko se syntynyt viini- tai kofeiinihuruisen, epätoivoisen stormauksen tuloksena, jossa on päätetty että kaikki ideat toteutetaan, vai onko se tarkoitettu alunpitäenkin parodiaksi aikakautensa suosituista, ja usein varsin hölmöistä, supersankari- agentti- ja science-fiction tarinoista. Ainakin hahmot ja toteutus puhuvat vahvasti parodian puolesta. Ja on aina kivaa, kun ei tiedä kustaanko katsojaa linssiin vai onko filmi oikeasti tosi huonosti tehty.

 

3) Kaikessa kornissa kuusikymmenlukuisessa seksitisyydessään ja yksikoikoisessa hyvä vastaan paha -asetelmassaan elokuva on tunkkaisenraikas menneiden vuosien tuulahduks aikana, jona elokuvien naisten pitää aina vetää miehiä turpaan (koska perinteisten sukupuoliroolien ja -toimien kääntäminenhän ei viestitä ajatusta, että nainen voi olla sankari vain jos on miessankarien kaltainen) ja jona valkokankaan roistoilla täytyy olla monimutkaiset ja rationaaliselta vaikuttavat syyt toimiinsa. Sadistista ja pahansuovasti käkättelevää Tri. Golemia on helppoa ja mukavaa inhota. Itse asiassa äijä tuo mieleen 1960-luvun Batman-sarjan pingviinin kaikkine omituisine kuolemanloukkoineen, joihin vastustajiaan (paljastettakoon tämä), varsin huonolla menestyksellä sulkee.

 

4) Juuri em. kliseisyys, joka tuntuu tiedostetulta. Näkisin 3 Fantastic Supermenin aikansa Scott Pilgrim/Kick-Assina, jotka nykypäivänä naureskelevat (tosin varsinkin jälkimmäinen erittäin verisesti ja väliin inhottavan väkivaltaisesti) sekä menneiden aikojen supersankarigenren lapsellisille piirteille, että 1980-luvulla yleistyneille ryppyotsaisille ilmentymille ja viihdemaailman kalkkeutuneille trendeille.

 

5) Elokuvasta jää hyvä mieli. Vaikka filmissä konnia pistetäänkin välillä kuonoon ja ajoittain kylmiksikin, on alavire kuitenkin jatkuvasti koominen, väkivalta ei ole yksityiskohtaista ja monistimen tai sähkövirtojen aiheuttamat kuolemat ovat tehostetoteutukseltaan niin epäuskottavia, ettei niille voi olla nauramatta.

 

6) Radio-ohjattava henkilöauto ja luodinkestävät silkkiviitat!

 

Kaiken kaikkiaan Three Fantastic Supermen on ihan hauskaa kertakatsomista, vaikkakin toisaalta sen ilmeinen unhoon painuminen ei ole mikään ihme saati sitten suuri menetys.

 

3/5.